Kuten on käynyt ilmi, en ehkä ole ihminen, jolta ottaa vastaan kotitalousneuvoja, mutta toistaiseksi lyömättömin siivousvinkkini on tämä: kutsu ystävä kylään.

Minuun ei nimittäin ole koskaan uponnut mikään itsensä palkitsemismetodi, tyyliin "laita lempimusiikkisi kovalle ja siivouksen jälkeen nauti lasi viiniä". Allekirjoittanut kun tekee niin halutessaan ilman mitään ennakkouhraustakaan. Sen sijaan olen sen verran vieraskorea, että kun tiedän jonkun olevan tulossa meille, niin äkkiä löytyy aika ja keinot saada kämppä jotakuinkin ihmismäiseen kuntoon. Kirkas tavoite (miellyttävähkö ympäristö) yhdistettynä selkeään deadlineen (ystävän vierailuajankohta) tekevät urakasta sangen tehokasta. Sitä paitsi olen huomannut, että siinä samalla tulee tehtyä kaikkea pientä ekstraakin, kun vauhtiin pääsee. Eilenkin putsasin jopa suihkukaapin, vaikka en usko, että toveri sinne työnsi päätään. Kun ihmisellä on tarpeeksi vahva motivaatio, niin hänhän saa aikaan mitä vain – vaikein juttu taitaa olla löytää se itselle toimivin syy toimia.

Olin eilen rakkaan ystäväni kanssa myymässä vauvanvaatteita ynnä muuta turhaksi käynyttä käypää kamaa Siivouspäivän yhteydessä järjestetyllä kirpputorilla. Pääsin siitä eroon, mistä toivoinkin pääseväni, minkä lisäksi oli a) ihana höpötellä pitkästä aikaa ystävän kanssa, b) ihana osallistua tapahtumaan, joka ei toivon mukaan jää viimeiseksi.
Lisäksi sain mitä mahtavimman muistutuksen, että asioilla on tapana järjestyä, mutta harvoin niin kuin sitä kuvittelee.
Koska säätö on toinen nimeni,  tunnelma alkoi tiivistyä juuri ennen kuin kirppari alkoi. Aloin stressaamaan sitä, että kuka ihme voi haluta tällaista määrää lastenvaatteita ja mihin ihmeeseen ne työnnän taas ja mikä hirveä työ tässä kaikessa on ja niin päin pois.
En ollut ehtinyt edes asettua aloilleen saati purkaa mitään, kun myyntipisteeseen asteli raskaana oleva nuoripari, joka osti koko satsin. Pääsin siis kaikesta eroon, sekunneissa. Lisäksi minulle tuli fiilis, että vauva-aikojen aarteeni menivät tarpeeseen, mikä oli minulle kaikkein tärkeintä, kun kipuilin niistä luopumista. Mitään tällaista en ollut osannut toivoakaan, mutta kuten aina, kaikki järjestyy, jotenkin.
Ps. Kamppeiden loppusijoitusta stressatessani bongasin pienen hyvntekeväisyysorganisaation nimeltä Kulttuurikameleontit, pistäkää korvan taakse! Tänne lähtee meiltä pian toinen satsi kaikkea tarpeellista, kohteena Kairon katulapset.
 

Kiitos kysymästä, tuossahan se on silppuna meidän makkarin seinällä. Häiriintyneen oloinen tapani työstää vähänkin isompia kirjoituskokonaisuuksia on herättänyt  hilpeyttä kaikissa työyhteisöissäni vuodesta 1997 (!), kun untuvikkokesätoimittajana sen keksin. Yleisin kommentti on  se, että etkö sä saa näytöllä tehtyä tuota, mutta haluan siis nähdä kerralla kaiken. Ja joo, tuo silppuvaihe vie aikaa, mutta kokemukseni mukaan vaiheet sen jälkeen ovatkin sitten hyvin nopeita.

Kuvassa näkyvät siis kaikki tällä hetkellä työn alla olevat parisuhdekirjan 12 lukua. May the force be with me!

Mainitsin lukevani Anne te Velde-Luoman organizing-kirjaa, mutta sen rinnalla selailen tasapainon vuoksi Eric Abrahamsonin ja David H. Freedmanin kirjaa Täydellinen Sekasotku. Jo ensisivut olivat koukuttavia: kirjoittajat kertovat osuvin esimerkein, että a) järjestyksen ylläpitämisellä ja aikaansaamisella on hintansa, joskus kovin (liian) kallis sellainen (allekirjoittaneella ajankäyttö, kiistely kumppanin kanssa, resurssien vähyys) ja b) järjestyksen tuomat hyödyt ovat pienemmät kuin yleensä luullaan (allekirjoittaneella se ei parannakaan oloa tai helpota elämää niin kuin toivoo).
Pohdinkin tässä, että onko tämä raivausinnostus jälleen yksi tapa kanavoida kevään ja elämän ylipäätään tuottamaan ahdistusta (lue: jollain on kirja kirjoitettavana). Siis sitä samaa settiä kuin että “Nyt mä kyllä pistän ruokavalioni kuntoon!” Eli kun jokin kontrolloimaton asia syö sielua, niin heti tekee mieli alkaa vaikuttaa ulkoiseen, kun sillä saralla kuitenkin saa jotain näkyviä tuloksia aikaan. Toisaalta sitäkään ei käy kiistäminen, etteivätkö muutokset ulkoisessa vaikuttaisi sisäiseen. Silti itse uskon siihen, että sisäisessä tapahtuvat muutokset ovat hitaampia ja vaikeampia huomata, mutta niinikään kestävämpiä ja voimakkaampia. Onko tämä vain tekosyy? Vai olisiko parempi sietää jatkuvaa kaaosta? Mitäs te tuumaatte?

Ps. Mieltä ylentänyt Albert Einstein -sitaatti: Jos sotkuinen työpöytä on merkki sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo täysin tyhjä pöytä?

 Your truly esitelmöi silloin (keskiviikkona 9. toukokuuta) Logokahvilassa (=Vallilan kirjasto, Päijänteentie 5, Helsinki) klo 18 logoterapiasta ja parisuhdeongelmista. 

Itsenikin toistamisen uhalla – nykyään 4,5 -henkinen perheemme majailee siis muuten ihanassa ja meille sopivassa kolmiossa, jossa on vain ihan liikaa tavaraa. Se yhdistettynä siihen, ettei kellään perheen jäsenellä ole joko aikaa tai taitoja siivota riittävästi, tarkoittaa yhtä suloista kaaosta. Harjoitteluni siivoamisessa ja tavaroiden järjestyksessä pitämisessä kyllä tuottaa tulosta, mutta ei tarpeeksi. On aika aloittaa aggressiivisempi vaihe raivaamisessa, jotta tähän touhuun tulisi jokin tolkku.

Olen elämässäni satunnaisesti myynyt muuttojen ynnä muun yhteydessä kamaa kirppiksellä – en ole niinkään fyrkan perässä, vaan sen, että tavarasta on helpompi luopua, kun tietää, että sen elämä jatkuu jossain toisaalla, muodossa tai toisessa.

Tämänhetkinen haasteeni kiteyy yhteen Stella McCartneyn laukkuun, jonka ostin Firenzen lähellä sijaitsevasta muoti-outletista, muistaakseni kantaa kutsuvaa nimeä The Mall. Pimahdin tuossa halpojen laukkujen, kenkien ja vaatteiden mekassa ja mukaan tarttui myös tämä Stellan jotain eläinystävällistä mokkajäljitelmää oleva väsky, jota en ole kertaakaan käyttänyt. Se on ehkä klassisista klassisin virheostos, enkä ole enää se ihminen, joka ostaisi tuon laukun edes vahingossa. (Toivon mukaan myöskään ole edes se ihminen, joka yhä pimahtaa jossain ihanassa tavarataivaassa – Operaatio Järjestykseen liittyen aloittelen juuri lukemaan professional organizer Anne te Velde-Luoman kirjaa Kaaoksen kesyttäjät, josta osui silmiin tutkimustieto siitä, että joku uusi juttu ilahduttaa vain kuuden viikon ajan).

Sekunnin mietin, että kaupittelisin sitä jossain, mutta se tuntuu ihan liian energiaa vievältä ajatukselta, ja kuten laukkua alussa totesin, ihaninta olisi, jos laukku tuottaisi iloa jollekulle. Itse taas saisin ehkäpä tähän kaman raivaukseen lentävän lähdön. Eli: jos haluat tämän laukun, pistä meiliä osoitteeseen tanskanen.elina@gmail.com. Kirjoita myös osoitteesi, niin pistän laukun postiin. That’s it. Pistän blogiin tiedon, jos ja kun laukku on mennyt. EDIT: Se siis meni jo!

Ps. Yksi toivomus minulla olisi laukun saajalle: tee jokin hyvä teko/lahjoita rahaa johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen (se voi olla myös jokin epävirallinen taho, vaikka pulassa oleva ystäväsi.)

Epäonninen väsky.
 

Jos yhtään seuraat ns. alan saitteja, joita rakastavasti kutsun hippi-kanaviksi, olet varmaan bongannut sen, että EFT:stä on tehty nyt iso juttu. Lyhenne tulee sanoista Emotional Freedom Technique ja idea on siis mm. naputtaa erityisiä kehopisteitä tietyssä järjestyksessä ja sanoa ääneen lausetta, jossa kiteytyy se ongelma, johon haluaa EFT:llä vaikuttaa. Voi tuntua kerrassaan pähkähullulta, mutta sanovat, että sillä on saatu esimerkiksi suitsittua pahojakin fobioita ja riippuvuuksia. Jonkinlaisia tieteellisiä perusteitakin EFT:llä on.

Tutustuin menetelmään muutama vuosi sitten, ja itselleni jäi hiukan hämärän peittoon se, mitä menetelmälle tehtiin: sen kehittäjä kai testamenttasi menetelmän luotsaamisen tyttärelleen ja nyt se on sitten suuressa huudossa. Tuolloin kehittäjä halusi levittää menetelmää ilmaiseksi, ja ainakin suomenkielistä käsikirjaa saa vielä pdf-muodossa ladattua täältä: http://eft.fi/kasikirja.pdf

Menetelmän haltuunotto on verrattain helppoa (ja tulokset amazing, kuten luvataan), niin mikäs siinä on naputellessa – kokeile ja raportoi!

  Yksi YouTuben monista EFT-tyylinäytteistä.

Viimeisessä Voimala-ohjelmassa puhuttiin paljon siitä, miten ihmistet on saatu kilpailemaan keskenään (itse puhuisin paikoin jopa sodankäynnistä, esimerkiksi armottomassa äidit töissä/kotona -keskustelussa), mikä tarkoittaa automaattisesti sitä, että on voittajia ja häviäjiä. Häviäminen taas tuottaa häpeää, ja se omalta osaltaan vaikeuttaa esimerkiksi avun hakemista. Sen äärimmäinen seuraus voi sitten olla perhesurma, ilmiö, jonka yleistyminen ei tunnu kauheudessaan edes mahtuvan tajuntaani. Kuten Heidi Lindgren totesi, kaikki eivät mahdu huipulle, ja näinhän se on.

(Tähän väliin on muuten pakko korostaa sitä, että en ole tavannut yhtäkään koulutettua life coachia, joka harrastaisi parjaamaani omnipotenttia coaching-puhetta. Jokainen heistä lähtee liikkeelle realistisista tavoitteista, sisäisen tasapainon löytämisestä sekä ihmisen omista voimavaroista. Ilmiö on siis tyyppiesimerkki juuri aikamme hengestä, siitä miten ilmiöistä tulee mustavalkoisia, ne kaupallistetaan ja lopulta ne kääntyvät ihmisiä itseään vastaan.)

Siltikin heitän, että ihminen voi kyllä päästä omalle huipulleen ja siihen pyrkiminen (en siis sano, että sen saavuttaminen) tekee hyvää. Minun ihmiskäsitykseni mukaan me kasvamme ja kehitymme kuolemaamme saakka, ja kyllä, se on melkeinpä velvollisuus, ainakin jos haluaa sitä elämänsä tarkoituksellisuutta etsiä. Sen sijaan kukaan ei sanele, mihin pitäisi pyrkiä ja mistä sen tarkoituksensa löytää. Iso “mutta” on kuitenkin se, että kuten puu tiputtaa lehtensä syksyisin, emme mekään voi koko ajan aina vain kasvaa. Jos kasvia kastelee ja lannoittaa liikaa, se kääntyy itseään vastaan, pahimmillaanhan kasvi kuolee. Lisäksi jokainen kasvi tapaa tarvita omanlaistaan hoitoa kukoistaakseen. Tarvitsemme siis juuri meille sopivia asioita, myös pausseja, takapakkeja, elämän vuodenaikoja, myös sitä horrosta, jolloin näyttää siltä, että olemme kuolleet pystyyn.

Itse olen huomannut, että minun on taas aika ottaa kiinni joistain asioista, siis kasvaa, vaikka sitten pohtimalla täydellistä päivääni. Olen kotona 2-vuotiaan ja puolivuotiaan kanssa, ja ajatukseni ovat nyt suuntautuneet tulevaan, siihen, kun palaan työelämään. En ole monellakaan tavalla enää se sama Elina, joka pari vuotta sitten downshiftasi kotiin jäämällä, eikä tulevassa elämässäni monikaan asia tule olemaan samalla tavalla kuin joskus muinoin. Sen takia koen, että minun olisi hyvä pohtia sitä, mitä nykyään haluan elämältäni. Tai oikeammin arjeltani. Kun harjoituksessa kehotetaan kuvittelemaan kaiken olevan mahdollista, mieleni ei kiidä mihinkään Malediiveille, jossa päiväni alkaa hedelmäaamiasella ja hieronnalla merenrannalla, kun nanny hoitaa lapsia, vaan visioin tavallisesta arkiaamusta: minä ja mies valmistaudumme lähtemään päivän töihin ja lapset hoitoon, kaikki iloisina ja levänneinä (Ne, joiden mukaan tämä on yhtä iso utopia kuin tuo Malediivit – en aio uskoa teitä). Haluan siis tavallista, tasapainoista elämää, ja tiedän, että pystyn itse ottamaan vastuuta monesta seikasta, jotka johtavat siihen suuntaan. Sitten on niitä asioita, joihin en voi vaikuttaa, vain ottaa vastaan pystyssä päin.

Itse en puhu enää juurikaan onnesta, vaan siitä, että ihminen kokee elämänsä tarkoitukselliseksi. Logoterapiassa ajatellaan, että se on mahdollista silloin, kun ihmisen ns. henkinen ulottuvuus on käytössä. Henkinen ulottuvuus tukkiutuu esimerkiksi akuutissa kriisissä tai voimakkaan riippuuvuuden takia. Tästä voisin paasata pitkäänkin, mutta jos puhutaan ihmisestä, joka on hankalassa elämäntilanteesta, joka tukkii henkisen, niin uskon siihen, että jossain vaiheessa pimeää kautta jossain voi vilkahtaa valo. Se ei siis leimahda kuin salama, vaan kyse voi olla lähes huomaamattomasta välähdyksestä, jonka joku viisas rinnalla kulkija saattaa huomata ja auttaa suunnistamaan sitä kohti. Se, että monet asiat elämässä ovat helvetin vaikeita, ei tee niistä täysin mahdottomia.

Encorena siis:

Olemmeko me oman tarkoituksemme seppiä?
Olemme.
Onko tarkoituksen etsiminen mahdollista kaikissa mielentiloissa/heti jonkun asian tapahduttua ja niin edes päin?
Ei.
Onko tarkoituksen etsiminen helppoa?
Ei.
Onko tarkoituksen etsiminen kivaa?
Ei.
Onko jokaisen ihmisen elämän tarkoitus ainutlaatuinen?
On.
Onko jokaisen ihmisen löydettävä itse oman elämänsä tarkoitus?
Kyllä.
 

Tämä blogi täyttää tänään vuoden. Fiilikset ovat oudon ristiriitaiset – kun kirjoittelin niitä ylös, huomasin kokoavani melkoisen anteeksipyynnön aiheiden kimaran kärjellä olen maailman huonoin somettaja ja dinosaurus, joka ei tajua bloggaamisesta mitään.

Minulla on kyllä ihan hyvät syynikin siihen, että blogi viettää ajottain hiljaiselämää ja panostukseni sen visuaalisuuteen lähenee nollaa. Toisaalta minulla on oudon huono omatunto, mutta se on sitä pitäisi-omaatuntoa - bloggaamisen harha lienee sama kuin elämässä, aina voisit tehdä jotain paremmin/enemmän, ja aina joku (tai useatkin) tekee jotain sinua paremmin/enemmän. Katsotaan, mitä tälle saralle kuuluu sitten vuoden kuluttua. Joka tapauksessa toivon, että jaksat lukea juttujani silloinkin.

Ps. Vuosipäivä on mitä oivin aasinsilta esitellä jälleen yksi tapa tehdä henkistä inventaariota ja ottaa etäisyyttä omaan elämään. Olen nimittäin kauan harrastanut erinäisten tapahtumien listaamista joltain ajanjaksolta, esimerkiksi vuoden ajalta. Auttaa, kun tuntuu siltä, ettei elämässä tapahdu mitään. Mitä sinun elämässäsi on tapahtunut sitten viime kevään? Entä mitä kaikkea toivot tapahtuvan huhtikuun loppuun 2013 mennessä?
 

Kirjoitin muutama päivä sitten yhdestä unelmointi-harjoituksesta nimeltä täydellinen päivä, joka sai nimimerkki Suvin kommentoimaan mm. positiivista ajattelua ja ihmisten pyrkimystä menestymiseen. (Huom! Elkää pelästykö, en todennäköisesti ota tavakseni vastata kilometrikaupalla kommenteihin, tämä vain sai ajatukseni liikkeelle, kiitos siitä!)

On totta, että Suomessa on yleistynyt huomattavasti ns. life coaching -henkinen puhe, jonka voi leimata jenkki-importiksi, osin ihan syystä. En ole ajattelutapaa ihan purematta niellyt, sillä itseäni eniten on häirinnyt ajoittain pilkistävä omnipotenttinen ihmiskuva, siis se rivien välistä ymmärrettävä ajatus, että “Maailma on sun!”, “Sä pystyt mihin vain!”, “Ota vain itseäsi niskasta kiinni!", "MIkä sussa on vikana, kun et ole jo tehnyt kaikkea, mitä haluat?”, “MIkä sussa on vikana, kun et halua koko maailmaa?”

Pitäisi siis olla mahdollisimman nopee, kapee ja upee, kuten mahtava logoterapiaopettajani tapasi sanoa. Itselleni on selvää, että jokuhan tekee rahaa näillä meidän loputtomilla, mahdottomilla pyrkimyksillämme. Mieleeni tulee aina Susie Orbachin kirja Fat Is A Feminist Issue, jonka yksi viesti näin yksinkertaistaen on se, että kun naiset saadaan vahtaamaan takapuolensa kokoa, niin kukaan heistä ei tule edes miettineeksi vallankumousta (konkreettista tai kuvainnollista). Vaatii melkoista ponnistelua pitää mielensä kirkkaana, ja yksi tällaisen ajattelun työkalu ovat myös nämä hömpänpömppä-harjoitukset. Itse koen, että ne ovat yllättävän tehokas tapa ruotia sitä, mikä omista tavotteista on sisältä tai mikä ulkopäin ohjautuvaa, sehän on se tekijä, joka erottaa omat unelmat niistä asioista, joista pitäisi muka unelmoida.

Yksi ymmärrettävä kritiikin aihe on se, että mitä tällainen hupsuttelu auttaa oikeasti ongelmissa olevaa ihmistä. Mielestäni mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin vaalimisen välinen raja on veteen piirretty, Voi olla, että hetkittäin asiakastyössään psykiatri tulee hypänneeksi life coachin kenkiin ja life coach psykiatrin kenkiin. Jokainen ammattitaitoinen ammattiauttaja (meitä puoskareita on paljon liikkeellä, esimerkiksi logoterapeutit eivät ole Valvira-kelpoisia, varokaa!) on toivon mukaan koulutettu tunnistamaan ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta esimerkiksi pidemmän psykoterapian tarpeessa. Tarkoituskeskeisen koulukunnan edustajana olen erityisen herkkä sille, että esimerkiksi akuutissa kriisissä olevalle ihmiselle ei todellakaan pidä mennä tyrkyttämään mitään “kaikella on tarkoituksensa” -kamaa. Esimerkiksi työttömyys tai avioero ovat omia omiaan laukaisemaan akuutin kriisin kenessä tahansa. Silloin ihminen ei yksinkertaisesti ole välttämättä kykeneväinen suuntautumaan tulevaisuuteen tai elämänsä tarkoituksellisuuden pohtimiseen, ainakaan vielä. Vasta sitten harjoituksilla, kuten tuo täydellinen päivä, on oma paikkansa, kun toipuva ihminen alkaa kysymään itseltään, että mitäs nyt, mitä seuraavaksi?

Tapahtumien ja niiden herättämien tunteiden tunnistamisella ja tunnustamisella on ehdottomasti paikkansa, ja sitä myös kutsutaan yleisemmin tunteiden käsittelemiseksi. Tunteet ovat vain siitä hähmäisen epäkiitollinen tarkasteltava, että ne muuttuvat niin olosuhteiden kuin tarkastelunkin takia. Itse koen, että tunne-puheella on vähän liian iso paikka nykymaailmassa, koska niin kauan kun niitä tunteita pyöritellään ja mutun taakse piiloudutaan, kukaan ei tee mitään. Tunne on englanniksi emotion, siis e ja motion, liikkeeseen laittava. Siksi näin rumasti sanottuna sen vatvomisen ja vellomisenkin täytyy joskus loppua ja sitä ei lopeta kukaan muu kuin ihmisen itse.

Kuitenkin coaching-puheesta tulee sellainen fiilis, että sen täytyisi loppua päivissä. Itse painotan sitä, että jos siihen menee vuosia, niin sitten siihen menee vuosia, kunhan suunta on selvillä.

Tässä ensimmäinen kimara ajatuksiani, palataan pian asiaan - ja kommentoikaahan, jos ajatuksia herää!

Ps. Suvi suositteli katsomaan Yle Areenasta viimeisen Voimalan jakson ja tein työtä käskettyä. Katsokaahan tekin, mielenkiintoista keskustelua ajanhengestä (linkki)!