Muutosten vuodesta 2012 on ehtinyt kulua vasta kolmannes, ja minä olen jo vaihtanut asuinkaupunkia, perustanut yrityksen, ostanut asunnon, alkanut kahvinjuojaksi, saanut pari mainiota uutta työhommaa ja lukenut jotain fantasia-sci-fi-kirjaa muistuttavaa.

Mitäköhän vielä? No ainakin sitä, että muutoksen tuulet ovat yltäneet tänne bloginkin puolelle. Kaikki mitä rakastin jatkuu tästä eteenpäin Lilyssä, uudessa osoitteessa:

http://www.lily.fi/palsta/kaikki-mita-rakastin

Toivon koko kerman ja pekonin rääkkäämästä sydämestäni, että tapaan teidät kaikki uudessa osoitteessani. Facebookin, Blogilistan ja Bloglovinin kautta blogia seurailevien ei tarvitse tehdä mitään, uusi osoite päivittyy palveluihin päivän tai parin kuluessa.

Jatkan Trendissä painetun lehden puolella tuttuun tapaan. Suuri kiitos Trendi.fi:n porukalle kuluneesta vuodesta!

Siitäkin huolimatta, että tuleva kotimme on edelleen kuin räjähdyksen jäljiltä (muistinko mainita, että lattian ja seinien lisäksi sieltä on nyt revitty auki myös katto?), olen jo tehnyt ensimmäisen sisustushankinnan.

Vastoin kaikkien läheisteni odotuksia, olen onnistunut pitämään sisustusmanian kurissa, enkä ole ryhtynyt hamstraamaan lautasliinoja ja kynttilänjalkoja kun seinissä on vielä pään kokoisia monttuja ja lattia on silkkaa sahanpurua. Nyt vain tuli mainio tilaisuus vastaan, kun Finnish Design Shop tarjosi 20 prosentin alennusta koko valikoimasta. Oltiin joka tapauksessa jo päätetty, että nämä tuolit halutaan, joten pöljäähän se olisi ollut jättää alennus käyttämättä. Laitetaan tuolit vaikka sitten vessaan siihen asti, kun meidän kodissa on lattia.

Meidän olohuoneen nojatuoleiksi tulee Hayn Hee -nojatuolit valkoisina. Grilliritiläjäljet pepussa, täältä tullaan!

Olemme poikaystävän kanssa yksimielisiä (kerrankin) siitä, että meidän asunnon ylivoimaisesti paras ominaisuus on se mahtava valon määrä. Päätettiin siis, että sisustuksesta tulee mahdollisimman ilmava ja vaalea, jotta valo saa vapaasti virrata. Valon suurin lähde on olohuoneen iso erkkeri-ikkuna, joten sen eteen ei missään nimessä haluta asettaa mitään kookasta tai raskasta, joka imaisisi valoa tai varastaisi huomiota ikkunalta.

Sohva saa olla vähän muhkeampikin, koska se tulee seinää vasten. Sen sijaan pähkäilin kovasti (tai no, niin kovasti kuin joku nyt voi jotain tuoleja pähkäillä, jos ei satu rakentamaan niitä itse käsin), mistä ihmeestä löydettäisiin kevyet, ei-topatut nojatuolit, jotka tulevat keskelle huonetta ja näin siis myös ikkunan eteen. Hayn Hee-tuolit valkoisina ovat melkein näkymättömät, joten ne ovat ihan täydellinen ratkaisu.

Tuolien päälle on tarkoitus laittaa tyynyt, viltit tai taljat, jotta on mukavampi istua. Eikä peppuun jää niitä grillausritiläraitoja.

 Kävin ostamassa itselleni kevään kuumimman asusteen, Fredriksonin ylioppilaslakin.

Kyllä, nyt 26-vuotiaana ostin itselleni ylioppilaslakin. Edellinen nimittäin vietiin kolme vuotta sitten vappuna Taidemuseonmäen lakituksessa (sinä Lexin haalareihin pukeutunut tyttö, toivon ettet koskaan pääse läpi oikeusfilosofian tentistä).

Viimeiset pari vuotta olen ollut alistunut kohtalooni. Vappu on Turussa ISO asia, ja minä olen joutunut Taidemuseonmäellä katsomaan vierestä, kun lakit käsketään juhlallisesti painaa päähän ja skumpat poksahtavat auki. Ja koska koko Turun akateeminen vappu kulminoituu tähän hetkeen, ei se vaan tunnu samalta ilman lakkia. Ja totta puhuen vapussa ei ole ollut sen jälkeen enää sitä samaa hohtoa kuin ennen.

Tänä vuonna ystäväni kysyi, miksen ole ostanut uutta lakkia. Se ei ollut koskaan käynyt edes mielessä! Ettäkö ylioppilaslakki voisi olla se, jota ei saanut silloin ylioppilasjuhlapäivänä?

Sitten tajusin yhden ihan kamalan asian: jos minulla ei ole ylioppilaslakkia, en koskaan tule olemaan se 85-vuotias mummeli joka vapunpäivänä käppäilee käsikynkkää 86-vuotiaan papan kanssa kellastunut ylioppilaslakki päässä. Ja minä olen aina halunnut olla se mummeli!

Päätin siis, että hitot, ja ostin uuden lakin. Eihän se nyt ihan sama ole kuin se lakki, jonka painoin päähäni Tikkurilan lukion juhlasalissa vuonna 2004. Mutta jos asiaa tarkemmin miettii, niin ei sekään ihan sääntöjen mukaan mennyt. Iskän, mummin ja vähän kyynelehtivän äiskän katsoessa vierestä rehtori kuulutti lakitettavaksi tuoreen ylioppilaan Eeva Kristiinan. (Nimeni on Eeva Kirsikka.) Joten jos se alkuperäinen lakkikaan ei ollut täysin pätevä, niin tuskin tätä uuttakaan voi liikaa paheksua.

Ystäväni ovat sitä paitsi luvanneet pitää huolta siitä, että lakki kastetaan tänään käyttöön niin huolella, etten edes muista sen olevan mitään muuta kuin se aito ja alkuperäinen.

Siispä: oikein hyvää vappua kaikille! Ihan kohta meikällä on munkkisokeria suupielissä, toivottavasti teilläkin! 

Olen taas viisastunut vähäsen. Eilen opin, että tämä kaupunki saattaa ehkä olla parhaimmillaan lauantaiaamuna kello 8.30.

Aluksi kirjoitin tästä hiffauksesta kamalan pitkän tekstin, mutta poistin sen. Ajattelin, että ehkä huonolaatuiset kännykkäkamerakuvat kertovat kaiken täydellisestä aamustani hiljaisessa kaupungissa, jossa aurinko paistoi. Tiedättehän te, millaista se on. Kun ihmisiä tulee vastaan nii vähän, että jokaista meinaa moikata. Vähän kuin oltaisiin kaikki samassa hississä.

Ja sen, millaista on törmätä torilla valtavaan kukkamereen juuri, kun on edellisenä iltana valittanut kaverille, ettei kaoottiseen ja tavaraa täynnä olevaan kotiin viitsi ostaa kukkia. No, kahdella eurolla ei voi kieltäytyä. Universumi tietää, että kukat kuuluvat kaikille.

Ja tiedättehän te, miten helppo on haksahtaa mansikoihin, vaikka tuli torille ostamaan retiisejä. Aamulla mansikoita myytiin halvimmillaan 25 senttiä litra. Pimeetä! Oman litrani ostin eurolla. Ja sitten vielä toisen. Varmuuden vuoksi.

Ja jos ette vielä tienneet, että universumilla (tai jollain S-marketin työntekijällä) on loistava huumorintaju, pläjähti lauantaiaamuna S-marketissa soimaan Sean Paul. Ihan vain vähäsen sheikaten kurkottelin rahkaa maitotuotehyllyltä ja mietin, kuunteleekohan kukaan muu, mitä niissä biiseissä lauletaan.

Ja tarvitseeko kertoa, milloin ihminen tajuaa olevansa täysin vapaa? Silloin, kun on kävelemässä kauppakassit kädessä kotiin siivoamaan, mutta päättääkin hetken mielijohteesta istahtaa Café Artin terassille odottelemaan kahvilan aukeamista.

Silloin ihminen taasen tajuaa, ettei ole täysin omien päätöstensä herra, kun kahvilan aukeavista ovista pelmahtaa tuoreen pullan tuoksu, joka valtaa hetkeksi koko kadun. Silloin ihminen tajuaa, että tuore pulla on herra ja ihminen vain renki.

Jos vapautta on se, että voi skipata tylsät arkiaskareet hetkeksi ja istahtaa niiden sijaan kahville, niin onnea on se, että se kahvi on Suomen virallisestikin paras cappuccino.

Tiedättehän te, semmoista on istua terassikahveilla naama aurinkoon päin, uudet liian kalliit kengät jalassa ja liian halvat aurinkolasit päässä. Istua niin kauan, että katu alkaa täyttyä ihmisistä ja lauantaisen aamukaupungin rauhallinen taika on ohi.

Mutta aamun jälkeen alkaa päivä, ja se on jo ihan eri juttu. Tiedättehän te.

Kamalan vaikeaa keksiä tästä keväästä muuta sanottavaa kuin ne kliseiset aurinko paistaa, oltiin ilman takkia, istuttiin ulkona, oli maailman parasta,

mutta kun aurinko paistaa, oltiin ilman takkia, istuttiin ulkona, OLI maailman parasta.

Juotiin iltapäiväkahvit ulkona. Tuulen tehdessä hiuksiini volyymiföönauksen aloin ymmärtää, miksi ihmiset ovat valmiita maksamaan niin paljon merinäköalasta.

Mietin, miten juonisin itselleni mökin Turun saaristosta. Jos jokaisella on oma sielunmaisema, kuten ystäväni väittää, minun sielunmaisemani on kallio, tyrskyt ja rääkyvät lokit. Tämä kymmenen minuutin metromatkan päässä Helsingin keskustasta sijaitseva terassi pääsi tavallisena keskiviikkoiltapäivänä riittävän lähelle. Vaikkei edes ollut tyrskyjä eikä oikein kalliotakaan. Muutama hassu lokki kyllä. Varmaan eksyneet Esplanadilta turisteja härnäämästä.

Mietin myös, miksi perinteinen Jaffa maistuu heti paremmalta, kun sitä myydään söpömmissä tölkeissä.

Sitten pohdin, miksi se kuluttaja on muka aina tyhmä, joka "haksahtaa" ostamaan tuotteen kivannäköisen pakkauksen takia.

Tyhmempihän se kuluttaja on, joka suostuu maksamaan rumasta.

Siispä kaunista juuri nyt: merimaisema, tuulen tuivertama tukka, siristelevät kevätsilmät, kivasta tölkistä juotu limppari.

Ei kaunista: mun räjähtäneet kengät, ei auta vaikka aurinko kuinka porottaa. Tarvitsisin pikaisesti uudet kevätkengät.

Mutta ehtiihän sitä.

Rakkaat ystävät,

minua ihan nolottaa, miten hiljaista täällä on ollut viime aikoina. Se johtuu ihan vain siitä, että nyt on meneillään niin paljon asioita, että harvoin pääsen kameran ja koneen ääreen. Toivon, että kohta tässä siunatussa elämässä olisi sellainen tilanne, että pääsisin jopa kertomaan teille niistä asioista enkä vain niiden aiheuttamasta hässäkästä. Mutta olen ajatellut teitä kyllä, usein.

Olin taas muutaman päivän Helsingissä, tällä kertaa toimistohommissa. Neljä vuotta kotona yksin töitä tehneeltä se vaati vähän totuttelemista (normaalisti kun saatan tehdä töitä pyjamassa tai epäluovan hetken iskiessä alkaa toljottaa Word-tiedoston sijaan Kostoa netti-tv:stä tai - kuten juuri äsken - kääräistä kaulahuivin tyynyksi ja ottaa torkut työhuoneen lattialla).

Onneksi Lilyn toimituksen toimisto taitaa olla toimistojen vähiten pelottavasta päästä. Työpöytäni ääressä minua odotti paitsi näppis ja muistiinpanovälineet, myös sipsipussi. Kati ennusti, että liittymiseni Lilyn toimitukseen ei tule tuottamaan ongelmia - Googlen kuvahaku sanalle etikkasipsit kun kuulemma näyttää ensimmäisenä meikäläisen kuvan.

 Heräsin tänään raskain vatsoin ja kevein mielin. Merkki siitä, että viikonloppu oli onnistunut.

(Ja äiti, ennen kuin soitat, raskain vatsoin viittasi siihen, että söin viikonloppuna. TOSI PALJON.)

Kaikki alkoi croissantista, jonka ostin asemalta ja pistelin poskeeni jo ennen Kupittaata (oikeastaan jo ennen kuin juna oli lähtenyt edes liikkeelle). Junassa sovin yllätyspalaverin, ostin asemalta ylihinnoitellun yllätyssämpylän jonka söin lennossa yllättäen taksissa (en ikinä aja taksilla, perjantaina ajoin neljästi) matkalla kyseiseen yllätyspalaveriin. Kerro, miten sinä elät on-the-go-elämää, luki kerran eräässä saamassani markkinointimailissa. Perjantain ravaamisen, suhaamisen ja kulkuvälineissä syötyjen aamiaisten ja lounaiden jälkeen haluaisin todeta, että mieluiten en mitenkään.

Sen jälkeen pääsin syömään sushia ja cocktail-paloja Linnanmäen uudessa Kattila-ravintolakompleksissa. (Ja kyllä, kirjoitin ensin ravintolakontekstissa. Olen tänään koko päivän kirjoittanut esseetä median ja vallan suhteesta. Kontekstit ja viitekehykset ja muut akateemiset buzz wordit valtaavat mieleni.) 

Sateinen, autio Linnanmäki huhtikuussa. Erikoinen elämys. Kuvassa on Hanna, joka kohteliaasti otti minut sateenvarjonsa alle, autonsa takapenkille ja kutsui vielä ensi viikolla - no niin, syömään tietysti. Kiitos vieraanvaraisuudesta, Helsinki ja Hanna.

Perjantai-iltapäivällä join kahvit pääkaupunki-lempparissani Gran Delicatossa. Löysin uuden mekon ja neuleen. Kävelin jalkani kipeiksi ja pakoilin keväistä syysmyrskyä. Kamala sää, ihana päivä.

Illalla istuin Stellan keittiössä tuntikaupalla ja rullasin riisipaperiin vihanneksia. Jaarittelin, puhuin suurista, pienistä, tärkeistä ja ei lainkaan tärkeistä asioista, nuokuin keittiön lattialla koira sylissä kaikkien hyvien tyyppien ympäröimänä ja niin - tietysti söin. Rullia, karkkia, sipsiä, säilykepurkeissa paistettua kakkua ja kanakeppejä.

Heräsin aamulla ystävien sohvalta. Nälkäisenä, yhä vain. Vaelsimme pitkin Kalliota ruokaa etsimässä, monen mutkan kautta päädyimme tuttuun ja turvalliseen vaihtoehtoon - hampurilaisaamiaiselle.

Hyppäsin bussiin, ajoin Turkuun. Panin merkille, että tänne on edelleen maailman parasta tulla. Heitin Helsingin-tuliaiset kämpille ja lyllersin syntymäpäiville. Söin itseni sokerihumalaan macaroneista ja limepiiraasta ja keväästä. Menin nukkumaan. Heräsin. Ja kas, olikin jo brunssiaika. 

Sellainen oli se viikonloppu. Tänään olen syönyt einespastaa ja jugurttia. Kiitos maailma, sen alleviivaamisen arkeen paluusta olisi voinut tehdä hienovaraisemminkin.

Lähden tänään piipahtamaan Helsingissä. Luvassa on vähäsen työntekoa, paljon kavereita ja, jos aikaa jää, pikainen katselmus Helsingin kevätvaatetarjontaan.

Jätän viisaan Zooey Deschanelin pitämään teitä silmällä siksi aikaa. Muistakaa nämä sanat seuraavalla kerralla kun joku pilkkaa sitä, että olette jostain innoissanne, sitä, että jaksatte uskoa johonkin tai sitä, että tarvitsette nenäliinaa leffassa (tai sitä, että pidätte Zooey Deschanelista). Todellista vahvuutta on pysyä pehmeänä, ei verhoutua ivan ja välinpitämättömyyden taakse.

Hyvää viikonloppua kaikille, nähdään pian!

kuva: Gawker

 Olen tänään ajatellut, että seuraavan kerran kun joku nälvii, että elämäni on liian helppoa ruusuilla tanssimista, aion vastata,

kiitos, olet ehkä oikeassa.

Koska tänään olen tuntenut olevani tyttö, jolla on kaikkea. Tai siis kaikkea, mitä vain voi haluta.

Ei ehkä sitä 19 000 euron muskelivenettä, jota Stockmannin edessä kaupiteltiin, eikä sitä peppua, joka mahtuisi samaisen tavaratalon rekeissä notkuviin alennushintaisiin mallikappaleisiin. 

Mutta hittoako mää semmosilla, kun on kevät, jo vihertävä jokiranta, tuoretta minttua, uudet aurinkolasit (joissa rakennuspölyä) sekä lomaparran kasvattanut mies.

(huomatkaa NURMIKKO) 

Tämä kaikki herättää kysymyksen:

KUINKA ONNELLINEN VOI IHMINEN OLLA?

Vastaus: näin.

Eikä siihen tarvittu kuin yksi aurinkoinen päivä, jolloin olimme kävelemässä raksalta kotiin kunnes totesimme, että eihän aurinkoisena päivänä mennä kotiin. 

Kysyin mitä tehtäis.
Nooooo mennäänkö juomaan jokirantaan limpparit, ehdotti seuralaiseni.

Vasemmalla: partajeesus juo jaffaa. Oikealla: kesän ensimmäinen jäätelö. Maku tiramisu.

Mentiin. Siellä oli meneillään iso pyöräilykilpailu. Jäätiin pitkäksi aikaa katsomaan ja kannustettiinkin vähän (vievät niin mukanaan nuo suuret urheilujuhlat). Pyöräilijät ajoivat henkilöauton vauhtia. Aika sankareita. Itse etsin parhaillani aikuisten kolmipyörää. 

Kun alkoi hiukoa, pujahdettiin yhteen rannan ravintoloista lounaalle.

Kas näin minutkin saadaan kiinnostumaan penkkiurheilusta:

Lounaan jälkeen törmäsin sattumalta kaveriin. Mentiin syömään kesän ensimmäiset Pappagallot kirjaston sisäpihan kahvilaan. Istuttiin ulkona. Käytiin kävelyllä. Siristeltiin silmiä.

Parasta.

Terveisiä raksalta! 

Kaikille, jotka ovat sanoneet, miten palkitsevaa remontointi on, haluaisin lainata Eric Cartmania ja todeta, että screw you, guys. Lisäisin vielä, että I'm going home, mutta kun tämä räjähtänyt kaatopaikka nyt sattuu olemaan se kotini.

Remontoiminen on siinä mielessä maailman epäpalkitsevinta, että mitä enemmän homma edistyy, sitä hirveämmältä kämppä koko ajan näyttää.

Sanoinkin juuri tuossa asunnonpuolikkaan toiselle omistajalle, että ei mekään ihan tervejärkisiä olla - ostettiin kaunis asunto ja muutamassa kuukaudessa ollaan tehty siitä läjä sahanpurua, tyhjiä cokispulloja ja laastipölyä. Ja noita ihmeellisiä muovikasseja joka paikassa.

Olisi tarkoitus uskoa, että tässä on jonain päivänä meidän keittiö. Shakkiruutuiset laatat, uuni, liesi, jääkaappi, avohyllyt ja kaikki. Ooooookkkeii....

Keittiön ja eteisen välinen oviaukko nakerrettiin kaksi kertaa suuremmaksi, jotta keittiön pitkälle seinälle mahtuu mahdollisimman paljon kaappeja ja sitä myötä myös työpinta-alaa. Meille on tulossa nelimetrinen työtaso! NELJÄ METRIÄ! Ahkeran kokin unelma!

Ja huomatkaa tuo epämääräinen romuläjä vasemmalla. Se tarkoittaa sitä, että meillä on sähköt! Meillä on sähköttttt! Ja sähkömiesten lasku, joka söi puolet budjetista, mutta... ollaan sitten vaikka ilman sohvaa.

Ostaessamme asunnon tämä oli täynnä mitä ihmeellisimpiä sähköjohtovirityksiä, jotka kiersivät seiniä ja oviaukkoja ja ikkunoita. Ja vanhoissa asunnoissa ei tietenkään koskaan ole tarpeeksi pistorasioita. Nyt meillä on kivasti lattian alle piiloon jäävät sähköjohdot ja paljon pistorasioita! Mitä yhdestä sohvasta!

Sahanpururäjähdys johtuu siitä, että päätimme sitten kuitenkin purkaa alkuperäisen lautalattian ja rakentaa tilalle uuden. (Tai siis, iskä, poikaystävä ja appiukko rakentavat, minä pysyn poissa tieltä.) 

Alun perin oli tarkoitus kunnostaa alkuperäinen lattia, mutta se oli todella pahassa kunnossa ja siihen olisi tarvittu asiaan perehtynyt entisöijä, joka antoi hinta-arvioksi 6000 euroa. Auts! Lisäksi ei olisi ollut takeita siitä, että edes entisöinti olisi pelastanut lattiaa, koska sitä ei ollut alunperinkään tarkoitettu pohjamateriaaliksi, vaan jo 20-luvulla lattian päällä oli korkkimatto ja sen jälkeen siinä on ollut parketti aina siihen saakka, kun ostimme asunnon. Aikaisemmat vesivahingot sekä tämä meidän seinänpurkuprojektimme olivat joka tapauksessa jättäneet lattiaan isoja aukkoja, jotka olisi kuitenkin pitänyt paikata uusilla laudoilla.

Uusi lattia lienee siis paras ratkaisu, vaikka kuinka olisinkin halunnut pitää alkuperäisen ja ihanasti narisevan lattian. Nyt pitäisi  vaan vielä keksiä, millä hitolla se käsitellään, kun vaihtoehtoja on miljoona ja jokainen jolta kysyy, on eri mieltä siitä, mikä on paras.

Mutta niin. Niin hirveältä kuin tuolla näyttääkin, niin onhan siellä sentään tapahtunut edistystä jos jonkinmoista. Kenties unelma nimeltä kesäksi uuteen kotiin toteutuu sittenkin?