2011 Etelä-Koreassa esittelemässä viimeistä lasihankintaani.

Kävin eilen Eiran sairaalassa viimeisellä kontrollikäynnillä huhtikuisesta lasik-silmäleikkauksestani. Voitte lukea leikkauksesta tästä. Ensimmäisessä jälkitarkastuksessa todettiin, että toiseen silmään olisi jäänyt -0,25 virhe, mutta nyt sekin oli korjaantunut. Olin niin onnellinen tästä uutisesta, vaikkei tuollainen heitto käytännössä vaikuttanut näköni tarkkuuteen. Optikon tutkimuslaitteiden eteen joutuminen jännitti, koska pelkäsin, että ehkä jotakin on pielessä, vaikken itse ole huomannut näössä tai silmän pinnassa mitään vikaa. Nyt voin vain toivoa että seuraavan kerran hankin plussalaseja ikänäköön, ja näiden kuvien myötä jättää hyvästit vanhoille kakkuloilleni.

2006 ensimmäiset lasit päässä, jotka olivat upeat Chanelin bling-kehykset. Niissä oli sangoissa merkin logo dimangeilla.

2007 äidin vanhat kehykset päässä.

2009 Nrj fashion awardseissa Brasiliasta ostetut pokat naamalla.

2010 Singaporessa nauttimassa kookosmehua toiset Chanelini nenällä.

Otinpa pukkioikeuden omiin käsiini, ja hain Nina'sista itselleni joulun aluksen kantisalesta uudet popot. Harmi, etten ole päässyt näitä vielä käyttämään. Tapsan tansseissa valitsin jalkaani vanhat, jo valmiiksi kulahtaneet korkonilkkurini, sillä tiesin, että Jyväskylän Bra:ssa joutuu kahlaamaan lasinsiruissa ja kaatuneessa juomassa. Ja uuden vuoden juhlallisuuksissa päädyin samaisiin rönttökenkiin, koska arvelin olevani sen verran perso kuohuviinille, että uutukaiset Givenchyni eivät olisi selvinneet menosta. Olin oikeassa, siitä todisteena Apollon portaissa ruhjoutunut sääri ja polvi. I'm classy and I know it. Joten tähän mennessä olen tyytynyt vain sovittelemaan uusia korkojani kotosalla ja ihastelemaan niitä laatikossa. Kyllä se kevät taas koittaa ja asfaltti kuivuu, ja jos kaikki menee putkeen pakoilen tulevia muotiviikkoja eräässä lämpimässä osavaltiossa. Toivottavasti siellä on enemmän käyttöä avokkaille kuin talvisaappaille! 

Kuva http://caroline.feber.se

Wau mitä häsläystä viimeiset 4 viikkoa ovat olleet. Seattleen lähdön jälkeen olin joka päivä töissä tai mannerten välisellä lennolla 22.12. asti. Sitten olikin yksi kokonainen päivä aikaa hoitaa kaikki matkan pidentymisen takia rästissä olleet juoksevat asiat ja tehdä jouluostokset ja matkustaa aatoksi Jyväskylään. Äidin patojen ääreen päästyäni olin niin loppu etten jaksanut liikauttaa evääkään ennen Tapaninpäivän iltaa. Silloin pääsimme kokoontumaan rakkaiden kouluaikaisten ystävieni kanssa, oli ihanaa jorata Tapsan tanssit yhdessä ennenkuin bändi taas hajaantuu pitkin Suomenniemeä ja maailmaa. 

Onneksi on Joulu. Se on melkeinpä pakottava syy kaikille matkalaisille kotiutua perheen ja tärkeiden ihmisten luo, jos tätä juhlapyhää ei olisi hiihtäisin varmaan tälläkin hetkellä jossain päin Aasiaa työasioissa hermoromahduksen partaalla. Jokin aika sitten haaveilin viettäväni joulunajan tropiikissa, mutta omatunto ei sallinut sellaista kun kotiväki kuitenkin odotti paluutani. Päästyäni Jyväskylään en pessyt tukkaani kolmeen päivään, kirosin ripsentaivuttimet ja valokynät hetkeksi alimpaan helvettiin enkä koskenutkaan tietokoneeseen ennen eilistä. Ei sillä että äitini luona ylipäänsä toimisi minkäänlainen internetyhteys, luojan kiitos. 

Istun Jyväskylän Kauppakadun Coffee Housessa, ja muistelen haikein mielin kuinka treffailimme täällä lukioaikaisia poikaystäviämme ja juoruilimme hyppytunnit, ja joinain päivinä kaikki muutkin tunnit, kaakaomukien ja porkkanakakkujen äärellä. Se oli paljon yksinkertaisempaa ja onnellisempaa aikaa. Ei ollut tavoitteita tai oikeastaan minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, olin juuri aloittanut mallintyöt enkä todellakaan ottanut niitä millään tavalla vakavasti tai kuvitellut tekeväni niitä oikeasti. Jos minulla joku visio tulevaisuudestani oli, niin ajattelin meneväni yliopistoon ja valmistuvani lääkäriksi tai asianajajaksi, ainakin isäni oli suunnilleen koko pienen ikäni uskotellut minulle näin tapahtuvan. Pian on taas yksi vuosi takana päin, ja tuntuu siltä etten ole yhtään sen lähempänä aikuiseksi kasvamista tai sen selvittämistä, että mikä minusta oikein voisi isona tulla kuin teini-ikäisenä lukiolaisena.

Eräs fantastinen kollegani tatuoi taannoin elämänfilosofiansa nahkoihinsa. Hänen kaulaansa on hakattu sana "float", jonka neito selitti tarkoittavan suomeksi käännettynä jotakuinkin sitä, että elämänvirran täytyy vain antaa viedä mukanaan, täytyy ottaa iisisti eikä stressata asioista liikaa. Itse ajattelen, että se mikä on tapahtuakseen, tapahtuu. Karman laki, kohtalo, Jumalan tahto, kutsukaa sitä miksi haluatte. Tuntuu helpommalta elää ja kestää vaikeita asioita, kun tekee aina parhaansa, ja jos lopputulos ei olekaan mieluinen, osaa kuitenkin ajatella, että näin oli tarkoitettu. Vaikka olisi kuinka kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen ihminen, epäonnistuessaan täytyy osata olla itselleen armollinen.

Nämä ajatukset ovat pyörineet päässäni, kun valmistaudun ensi vuoden uusiin haasteisiin ja jännitän, kuinka selviydyin niistä. Olen onnellinen ja kiitollinen, että saan tehdä työtä joka vie minut ympäri maailmaa jännittäviin tilanteisiin ja paikkoihin, ja saan tavata uusia ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kuitenkin olen kaivannut jotain akateemisempaa haastetta, ja syntympäivälahjaksi lunastin itselleni opinto-oikeuden viestinnän perusopintoihin (verkko-opintoina, lähden pian taas Nyciin ja voin opiskella vaikka NYU:n kirjastossa ja leikkiä Gossip Girlia!!!) Helsingin avoimesta yliopistosta. Ensi viikolla minut voi varmasti bongata Stockan Akateemisesta oppikirjaosastolta, olen hurjan innoissani tästä!

Vau, täällä sitä ollaan Frankfurtin kentällä odottelemassa jatkolentoa Helsinkiin. Oli hieman turhauttavaa huomata Tokyo-Frankfurt-reitin kulkevan Suomen päältä, ja sitten joutua odottamaan 5 tuntia Saksassa ennen pari tuntia kestävää Helsingin- lentoa. Lensin Euraasian mantereen yli Airbus 380-800 -koneella, härre gud minkä kokoinen härveli se on! Pelotti hieman kiitoradalla kun tuntui ettei sellainen möhkäle voi mitenkään pysyä ilmassa. Mutta jalkatilaa oli paljon, kaikki uutta ja puhdasta. Varsin mukava lento! Lensimme Siperian yli, käsittämätöntä miten paljon tyhjää tilaa maailmassa on. Moneen tuntiin ikkunasta ei näkynyt muuta kuin lumihuippuisia vuoria ja jäätikköä ja tundraa. 

Pääsen kotiin joskus aamuyhden aikaan, ja olen huomenna ja ylihuomenna kuvauksissa Helsingissä. Kiirettä pitää!

Huomenna on viimeinen kuvauspäiväni Japanissa. Sitten saan viettää kaksi vapaapäivää, ja tiistaina lentää pöläytän Suomeen. Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa niin kiireinen, että tuntuu että katoaisin mielelläni vaikka Kambozaan kuukaudeksi. Kenties Jyväskylässä voin olla ihan yhtä hukassa, aion viettää siellä joululomani. Eräs kummallinen ilmiö tapahtuu joka kerta pitkillä reissuilla: puolessa välissä iskee hirveä koti-ikävä eikä aika tunnu kuluvan millään, mutta viimeiset pari viikkoa harmittaa kun ei sittenkään ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea mitä piti. Ja mieli tekisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi,tai viikoksi, tai kahdeksi. Sain kuitenkin nauttia täällä pitkästä ja leudosta syksystä, paluu Suomen kylmyyteen hieman hirvittää. En ole seurannut mitään säätiedotteita, onkohan Helsingissä edes lunta vielä? Toivottavasti on, inhoan sitä harmautta ennen lumen tuloa!

Hyvästi syksy, hyvästi vajaamittaiset hihat, hyvästi kangaskengät!

Ostin tänään uuden talvitakin (vihdoinkin löysin edullisen japanilaisvalmisteisen rotsin tarpeeksi pitkillä hihoilla!), kun jouduin alistumaan siihen tosiasiaan, että Tokiossakin on jo liian kylmä farkkutakille ja Chukseille. Olen nimittäin römynnyt melkein joka päivä täkäläisestä vintageliikkeestä löytämässäni Leviksen rotsissa ja kulahtaneissa vanhoissa Converseissani. Rakastan niitä. Ennen talvitakin ostoa yritin sovitella Uniqlossa ties mitä lämpökerrastoja ja pörröhuppareita farkkurotsini alle, mutta sain niin kamalat yläaste-flashbackit (7. luokalla oli niin epäcoolia käyttää toppatakkia, että -30 asteessakin vaihdettiin koulumatkalla vanhemmilta salaa farkkutakit päälle ja tungetiin alle vaikka mitä kalsaripaitaa vaikka kuitenkin paleli niin vietävästä. Mutta hei oltiin tosi cooleja sit!) että jätin fleecet ja pooloneuleet hyllyyn ja marssin suosiolla takkikauppaan. Luihin asti viiltävä viima sai varpaatkin niin kohmeeseen, etten taida tällä reissulla enää laittaa jalkaan muuta kuin nahkasaappaani. En malta odottaa, että pääsen kotiin ja penkomaan talvisäilytykseen pahvilaatikoihin pakkaamiani vaatteita, reissaajan rajoitettu garderoobi alkaa jo ahdistaa!

Freedom at Revs.

Mitä saadaan kun studioon laitetaan päiväksi Samuli Karala, Teri Niitti, Miika Kemppainen, Anu Laapotti, meikäläinen ja 20 metriä mattapintaista, valkoista lateksia? Ainakin 50 hullua pukeutumis- ja sisustusideaa lateksista, vatsalihasjumppaa ja uusia naururyppyjä, mutta myös kasa hienoja kuvia. Anteeks nyt vaan vaikka itte sanonkin. Tsekatkaa loput täältä.

Joulukuun puolivälin ankeutta piristi kummasti kun sai kekkuloida kameran edessä pirteissä hepeneissä pastellinsävyisten paperikukkien keskellä. Neljän asun kuvaaminen tosin kesti hirvittävän kauan, kun jokaisen vaatteidenvaihdon jälkeen lavasteita muutettiin ja askarreltiin lisää. Sekä tukkaani että kulmakarvoihin laitettiin liimaa, hyi sentään mikä savotta mählän poistamisessa oli! Eikä kaikki liima sittenkään lähtenyt päänahastani, se tarkoittaa sitä että saan taas suorittaa äitini kanssa ihanan "Julian kotiinpaluuseremonian": äiti kärsivällisesti poistaa kammalla kaiken reissun aikana tukkaani jämähtäneen materiaalin ja minä itken kovakouraisten kampaajien harventamaa hiuskuontaloani.

Muoti on niin hassua, tämä eilen kuvaamamme varsin kesäinen juttu tulee lehden maaliskuun numeroon, joka ilmestyy käsittääkseni jo helmikuun ensimmäisellä viikolla. Silloinhan pohjoisella pallonpuoliskolla on vielä täysi talvi! Tämän tyyppiset julkaisut tarjoavatkin editorialeillaan ehkä ennemmin unelmia ja inspiraatiota, kuin ajantasaisia ostosvinkkejä. Ja mitäpä keskitalvella enemmän kaivattaisiinkaan kuin mielikuvituksen laukkaamaan saavaa, inspiroivaa luettavaa ja katsottavaa! 

Oletteko lukeneet Eva Hoffmanin romaanin Lost in translation? Toissa vuonna pänttäsin Helsingin yliopiston englantilaisen filologian pääsykokeisiin ja kyseinen opus oli yksi pääsykoekirjoista. Sillä ei ole kovinkaan paljon tekemistä Coppolan saman nimisen elokuvan kanssa, mutta vieraan kielen ja kulttuurin kanssa painimisen haasteet ovat kummankin teemana. Sopimukseni Tokiossa loppui jo keskiviikkona, ja lensin saman tien Seattleen jälleen kerran tekemään Nordstrom -tavaratalon kuvauksia. Nyt olen jo matkalla takaisin Tokioon päin, päätin palata sinne vielä kymmeneksi päiväksi yhden hyvän ja muutaman hieman yhdentekevämmän työkeikan vuoksi. 

Jo Tacoman lentokentällä Seattlessa olin onnellinen. Ymmärsin mitä ihmiset ympärilläni puhuvat, saatoin heittää huulta kahvilan myyjän kanssa, rupatella niitä näitä taksikuskille ja olla koko ajan perillä siitä missä mennään ja mitä tapahtuu. Puhuin suomalaisen ystäväni kanssa puhelimessa ja valitin etten tiedä mistä löytäisin ruokakaupan, ja hän kysäisi naurahtaen olenko unohtanut miten englantia puhutaan vai pelkäänkö tuntemattomia niin paljon etten uskalla kysyä neuvoa. En tietenkään ollut unohtanut, mutta olin jo tottunut kärsimään hiljaisuudessa kielitaidottomuudestani. Tuntui niin hyvältä olla paikassa, jossa pystyy olemaan aktiivisesti osa ympärillä tapahtuvia asioita. 

Vapaat iltani Seattlessa vietin mukavasti shoppaillessa. Tokiosta löytyy vaikka mitä erikoista ja ihanaa, etenkin vintagekaupoissa, mutta siellä on kallista ja koot yleensä sellaisia että hihat ja lahkeet jäävät lyhyiksi. Euroopassa tavallinen kolmekahdeksainen räpyläni on Japanissa sieltä isommasta päästä, eikä paikallisten valmistajien kenkiä välttämättä löydy sopivassa koossa. Ensimmäiseksi ryntäsin Barnes&Nobel -kirjakauppaan. Olin kaupassa yli tunnin penkomassa hyllyjä ja hihkuin innosta valtavan  englanninkielisen kirjavalikoiman äärellä. Tokiostakin toki löytyy englanninkielisiä kirjoja, mutta lähinnä vain best seller -pokkareita tyyliin Sex & The City, The Devil Wears Prada ja Confessions of a Shopaholic. Jotenkin mieleni on tehnyt saada hieman syvällisempää ja kehittävämpää luettavaa...

Tottakai ratsasin myös esimerkiksi Victoria's Secretin, American Apparelin, Sephoran, Barneysin ja Nordstroms Rack -outletin. Taistelussani tummia silmänalusia vastaan ostin Laura Mercierin sinertävän hohtavan Eye bright -puikon. Ainakin eräs tuttu ammatimeikkari sai sillä 12 tunnin matkustamisen ja jet lagin aiheuttamat mustat rinkulat katoamaan täysin. Barneysin alesta bongasin maailman ihanimman pehmeän T by Alexander Wangin pitkähihaisen trikoopaidan. Olen käyttänyt sitä nyt 48 tuntia putkeen, tuntuu kuin olisin verhoutunut pilvenhattaraan. Ostoskassiin päätyi myös muita meikkejä, hiustuotteita, juhlamekkoa ja alusvaatetta, sekä American Apparelilta esimerkiksi mustat kiiltävät leggingsit, jotka ovat yksi luottovaatteistani. Minulla on niitä jo 3 kappaletta kotona, tällä kertaa hankin ne korkeavyötäröisinä. 

Seattle on ihana kaupunki, alue todella vetoaa skandinaavisiin juuriini. Ilma on ollut kylmän kirpeä, mutta vaahterapuut kantavat vielä viimeisiä ruskalehtiään. Tämän reissun aikana täällä ei ole satanut kertaakaan! Istuskelen lentokentällä terminaalissa ja nautiskelen Starbucksin aamupalaa, chai lattea ja kaurapuuroa. Edessä on jälleen yksi pitkä lento ahdettuna huonon lentoyhtiön keskipenkille. Oi tätä elämää.

Miten tuollaiset kylmän harmaat laastiseinät voivatkin näyttää noin hienoilta kulahtaneen nahkanojatuolin ja muun rustiikkisen kalustuksen kaverina? Huone on tämän päiväisten kuvausten lavastusta, kylläpä taas sisustuskärpänen pääsi puremaan. Seuraavan kerran kun pääsen kiertämään Jyväskylän kirpputoreja, pidän silmät auki tuollaisen laiskanlinnan varalta. Unelmieni kodissa on kirjasto, tai ainakin seinällinen kirjoja ja kodikas lukunurkkaus, jonne kuvittelen nahkahirmun hengaamaan. Olen melkoisen jakomielitautinen, välillä fanitan täysillä skandinaavisen minimalistista ja selkeälinjaista sisustusta, välillä haaveilen ties minkälaisista itämaisista krumeluureista ja kristallikruunuista. Ja on myös päiviä, jolloin haluaisin läntätä seinään Jimi Hendrixin ja Johnny Deppin julisteet, kirjoittaa tussilla jääkaapin oveen rakkausrunoja ja polttaa magnolian tuoksuisia suitsukkeita. Seuraavaa sisustusprojektia odotellessa...

Kun japanilainen meininki alkaa kummastuttaa ja kyllästyttää, apu löytyy läheltä. Kadullani nimittäin sijaitsee sekä irlantilainen pubi että saksalainen olutravintola. Kreikkalainen ystäväni saa aika ajoin eurooppalaisuuskohtauksia, jolloin hän kiukkuaa "I need something Europinian!". Itävaltalainen naapurini taas vöyhkää päivittäin Tokion olevan liian erilainen kuin hänen armas 53 hengen kotikylänsä maaseudulla. Silloin ei auta muu kuin suunnata näihin länkkäreiden suosimiin illanviettopaikkoihin. Jääkylmä siideri- tai oluttuoppi kätösessä on aina vähän vähemmän koti-ikävä (johtuneeko fiilis tuttuuden tunteesta vai juoman alkoholipitoisuudesta, tiedä häntä...), ja seuraavana päivänä jaksaa taas lapata riisiä ja nuudelia napaansa, kumarrella ja kuunnella narisevan nenä-äänistä paikallisten asiakaspalvelijoiden "semase" -kuoroa . Mutta voi kuinka mielelläni ahtaisin kupuuni annoksen makaronilaatikkoa, lasillisen Valion rasvatonta maitoa ja Reissumies-viipaleen kuorrutettuna Oivariinilla ja Oltermannilla! Noh, joulukuun puolella ollaan jo, todennäköisesti reissua kestää enää muutama viikko. Jouluksi pääsen kuitenkin kotiin!